Opettaako kuolema elämään?


Kuoleman pohtiminen voi tuoda elämään rohkeutta, viisautta - ja iloa

Hesarissa oli kirjoitus “Kuolema opettaa elämään” (tilaajille), joka sai ajatukset juoksemaan. Etiikan tutkija Annu Haho kertoo tutkimustyötään varten keskustelleensa kuoleman sairaiden ihmisten kanssa elämän suurista kysymyksistä: mikä on tärkeää ja merkityksellistä? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mikä elämässä on ollut hyvää? 

Keskustelut saivat Hahon oivaltamaan, että kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Kuoleman pohtiminen voi laittaa elämän prioriteetit oikeaan järjestykseen. Moni Hahon haastattelemista, elämänsä loppua lähetyvistä potilaista kertoi, että elämässä tärkeintä ja arvokkainta ovat omat läheiset. Sen sijaan ulkonäkö, työura tai pankkitilin saldo olivat täysin toissijaisia, pintapuolisia asioita.

Hesarin haastattelussa Hoho sanoo, että kuoleman ilmestyminen horisonttiin on eräänlainen mahdollisuuksien ikkuna, joka kannattaa käyttää hyvin. Hahon mukaan kärsimyksen tunnustaminen tuo rohkeutta ja opettaa arvostamaan elämää. Kuoleman pohtiminen voi tuoda elämään rohkeutta, viisautta - ja iloa.

Haho siis kehottaa meitä kaikkia miettimään omaa kuolevaisuuttamme ja kuolemaamme, jo paljon ennen kuin se lääketieteellisistä syistä tulee eteemme. "Kuoleman ajatteleminen palkitsee ihmistä."

Terve kunnes toisin todistetaan

Neljä vuotta sitten tietoisuus omasta kuolevaisuudestani ja kuoleman pelko tipautettiin elämääni. Täysin yllättäen ja ennalta arvaamatta kuulin sairastavani rintasyöpää. Olin nelikymppinen ja nuorin lapseni oli vasta kolmevuotias. Perheemme perusturvallisuus järkkyi ja ahdistus oli käsin kosketeltava. 

Ajatukset kuolemasta ja elämän rajallisuudesta olivat päivittäisiä ja aina päällimmäisenä. Elämän prioriteetit kirkastuivat kuin salaman iskusta. Rakkaat ihmiset loistivat listan kärjessä, oma hyvinvointi kakkosena eikä listalle juuri muuta sopinutkaan.

Nyt on neljä vuotta kulunut. Leikkaus, sytostaattihoidot ja sädehoito ovat takana. Ns. antiestrogeenihoidot jatkuvat hamaan tulevaisuuteen ja vuosittain tilannetta seurataan mammografia- ja ultraäänikuvauksin. Vuosikontrolleissa ei ole löytynyt mitään uutta huolen aihetta tai syöpään viittaavaa.

Olen siis terve, kunnes toisin todistetaan. 

Kuolema ei enää ole ajatuksissa ensimmäisenä. Hetkittäin uskallan jo haaveilla eläväni eläkeikään ja vanhuuteen asti. Tiedostan kuitenkin, että elämä on nyt. Sitku ja mutku -elämään ei ole varaa, vaan kaikki itselle tärkeät asiat on tehtävä tässä päivässä. 

Vuosien kuluessa alan pikkuhiljaa lipsahtaa huonoihin tapoihini. Vaikka elän prioriteettien järjestys ei ole muuttunut, käytännön toteutus ontuu. Esimerkiksi työ on alkanut tunkeutua vapaa-aikaan ja omasta hyvinvoinnista tulee tingittyä. 

Vuosikontrollin lähestyessä ajatukset alkavat aina kiertää kuoleman ympärillä. Joka kerta olen aivan varma, että syöpä on uusinut. Suunnittelen, miten järjestän elämäni tulossa olevien syöpähoitojen ajan. Mietin kuinka pitkälle sairauslomalle minulla on varaa tällä kertaa jäädä ja miten kerron uutiset rakkailleni.

Pelko lisääntyy päivä päivältä ja on huipussaan hämärässä ultraäänihuoneessa maatessa. Joka kerta röntgenlääkärin lakoninen toteamus “ei täältä mitään uutta löydy” saa tunteet ryöppyämään ja kyynelhanat avautumaan.

Onko kuoleman ajatteleminen palkinto?

Jos saisin itse valita, olisin ilomielin jättänyt kuoleman ajatukset kokematta. En koe voittaneeni mitään palkintoa, eivätkä varsinkaan lapseni ole voittajia tässä pelissä.

Elämän prioriteettien kirkastaminen on arvokas asia, mutta kyllä kai se onnistuisi ilman rintasyöpääkin.



Ei kommentteja