Tukka hyvin, kaikki hyvin?


Mutta mitä jos letti valui viemäriin?

Rintasyöpä toi vanhaan sanontaan uutta ulottuvuutta.

Minulla on melkein aina ollut pitkä vaalea tukka. Puoleen selkään ulottuva blondi. Minä pidin siitä. Se oli kuin tavaramerkkini. Osa identiteettiäni. Ei aina kovin tyylikäs, mutta niin helppo.

Syöpähoitojen yksi henkisesti vaikeimmista asioista oli se, kun letti tippui lavuaariin. Ja keittiön lattialle. Ja tyynylle. Ja olkapäille. Ja pullataikinaan. Ja, ja …

Ei auttanut muu kuin leikata kaikki pois. Mutta itku siinä pääsi.


Asennekalju

Omaan kaljuun ei tottunut koskaan. Joka kerta, kun vilkaisin peiliin, säikähdin. Ja niin säikähtivät kaikki muutkin.

Parhaat kannustukset sain nuorisoltamme. Harventuvaa juice-kampausta ei kukaan hae kampaajalta. Sen sijaan kalju nainen osoittaa kuulemma asennetta. Minulla oli siis asennekalju! Harvemmin sitä äiti saa respektiä asenteesta.

Toki minulla oli myös peruukki. Se oli varsin kivan näköinen. Mutta meistä ei tullut koskaan kavereita. En hetkeksikään unohtanut, että minulla oli peruukki päässä. Tuntui, että se oli koko ajan vinksallaan kuin huonolla sketsihahmolla.

Oli paljon luontevampaa vetaista pipo päähän. Kotona ja tutussa seurassa olin kuitenkin paljain päin. Ja sitä paitsi, kaljuutta on vaikea peitellä kokonaan. Kaljuuden kokeneet huomaavat peitellyn kaljuuden helposti pienistä vihjeistä: liian päänmyötäinen pipo, kummallisen hiukseton niska, liian täydellinen kampaus arkipäivänä, hiukset, joita ei tuuli heiluta, jne.


Kolmevuotias ei ymmärtänyt mihin peruukkia käytetään

Kaljua kautta kesti sen verran monta kuukautta, että kotiväki tottui siihen.

Eräänäkin iltana olin yrittänyt harjoitella peruukin käyttöä. Tuskastuneena jätin peruukin keittiön pöydälle. Aamulla silloinen kolmivuotiaamme huusi: ”Äiti, jonkun tukka on jäänyt keittiöön!”

Pieni ihminen oli niin tottunut kaljuun äitiin, ettei ymmärtänyt mikä peruukki on.


Miksi hiusten lähtö otti niin koville?

Diagnoosin saadessani en tuntenut itseäni mitenkään sairaaksi. Mutta nyt minulle annettiin lääketieteen nimissä niin vahvoja myrkkyjä, että letti valui viemäriin. Tässä täytyi siis olla tosi kyseessä, kun niin kovilla aseilla ammuttiin.

Kaljukauhuun ei ollut syynä ulkonäkö. Hiusten lähtö teki muuten täysin piilossa olevasta sairaudesta konkreettisen, ulospäin näkyvän. Kalju viestitti ulkopuolisillekin, että nyt ei ole kaikki hyvin.

Vastaantulevista ihmisistä ei voi nähdä, minkälaisia arpia he kantavat. Kaljun tunnistavat kuitenkin kaikki.

Ja loppujen lopuksi omaehtoinen asennekalju on aika harvalla.

Ei kommentteja