Pelästytin itseni


On se kumma, miten kovasti omia ajatuksiaan voi pelästyä.


Olen kulkenut koko viikon pieni hymy huulilla ja päässä soiden ”YY, KAA, KO-a-NE, VI-a-KU”. Joo, tanssitunnit ovat alkaneet. Ja kyllä onkin ollut ihanaa!

Pikkuhiljaa jalat alkavat tavoitella oikeaa rytmiä ja koko nainen tanssipartnerin vientiä. Rytmi kyllä sekoaa heti, kun ajatukset lähtevät harhailemaan. Mutta eipä tuo haittaa. Hymy on sitä leveämpi, mitä enemmän hikeä puskee pintaan.

Mutta millä siis pelästytin itseni?

Otimme tänään joulukuusesta koristeita pois 4-v:n kanssa. Juttelimme koristeista ja siitä, miksi kuusi on vietävä pois, vaikka se onkin ollut aivan ihana valontuoja olohuoneessa.

4 vuotta on aika ihana ikä. Sanavarasto on jo melkoinen ja pieni ihminen osaa mukavasti kertoa omista ajatuksistaan. Ja nelivuotias muistaa mitä ihmeellisempiä asioita.

Koristeita irrotellessani mietiskelin, että ensi vuonna 4-v. varmasti muistaa mikä on joulukuusi. Tänä jouluna se ei ollut hänelle etukäteen aivan selvä juttu.

Sitten se iski. ”Ihanaa, että nelivuotias muistaa jo noin hyvin asioita. Jos sitten kävisikin niin, että tämä perhe jää ilman äitiä, voisi nelivuotiaallakin olla muistikuvia äidistä.”


Ajatus tuli niin puskan takaa, että säikähdin perin pohjin.


Ei minulla ole tiedossa mitään syytä aktiivisesti pelätä pahinta. Mutta omaa ajatuksenkulua on vaikea hallita ja täysin estää ikäviä mietteitä.

Täytynee vain hyväksyä, että rintasyövän sairastaminen konkretisoi elämän rajallisuuden.

Pelkopeikko istuu varmaankin lopun ikää olkapäällä ja yrittää osallistua keskusteluihin. Toivottavasti sen ääni kuitenkin heikkenee ajan kuluessa. Ja ehkä minäkin opin voimakkaammat vuorosanat, joilla sen hiljenee hetkeksi.

Ei kommentteja