Lapsen usko jouluun


”Näkyyköhän niitä tonttuja ulkona? Mene katsomaan vilahteleeko niiden punaisia lakkeja pensaiden takaa. Tontut kulkevat näin joulun alla katsomassa ovatko lapset kilttejä.”

Näillä sanoilla oli kyllä helppo houkutella neljävuotias ulos leikkimään. Itselleni jäi kuitenkin vähän huono-omatunto. Valehtelinko törkeästi omalle lapselleni? Vai näyttelinkö vain roolini siinä hyväntahtoisessa joulunäytelmässä, jota Suomessa on esitetty jo vuosikymmenet?

Minä uskoin joulupukkiin

Omasta lapsuudestani muistan kuinka ihanaa ja jännää oli joulun odotus. Kaamoksen syvetessä ikkunoiden jouluvalot loistivat aina vain lämpimämmin. Ilmassa leijui piparin tuoksu ja vatsanpohjaa kipristelevä jännitys.

Siinä vaiheessa, kun aloin epäillä joulupukin olevan aikuisten sepittämää satua, yritin väsymättä selvittää, kuka oli piiloutunut joulupukin parran taakse. Yhtenä jouluna olin jo vuorenvarma, että olin ratkaissut mysteerin. Joulupukin kolistellessa mummolan porstuassa, jouluseurueesta puuttui yksi henkilö. Tädin mies oli jäänyt vielä hetkeksi nautiskelemaan joulusaunan löylyistä. Hahaa, minuapa ei enää huijata! Mutta ei joulupukin arvoitus selvinnyt sinäkään vuonna. Viimeinen saunoja saapui paikalle, kun joulupukki oli vielä jakamassa viimeisiä lahjoja.

Minun lapsuudessani siis kerrottiin tarinaa joulupukista. Mutta ei minulla ollut koskaan mitenkään huijattu olo. Se oli jännä yhteinen satu, johon halusin uskoa.

Kun äiti lapsilleen valehteli, ettei joulupukkia ole olemassa

Kun meidän nuoriso oli vielä päiväkoti-iässä, joulun kaupallinen vouhotus alkoi kiukuttaa minua. Lasten joulutoivelistat muuttuivat aina vain pidemmiksi. Postin tuomista lelukuvastoista haaveiltiin kaikkein kalleimpia ihanuuksia. Lapset kyllä ajattelivat kiltisti, että pyydetään joulupukilta, ettei äidin tarvitse niitä ostaa.

Siispä minä aloin jo hyvissä ajoin syksyllä puhua siitä, että jouluna on tapana antaa lahjoja itselleen tärkeille ihmisille. Ja että joulupukki on mukava yhteinen tarina, mutta todellisuudessa ei ole olemassa ilmaisia joululahjoja. Lokakuun loppuun mennessä lapset olivat kyllästyneitä koko joulupukkijuttuun. Äiti voisi jo lopettaa asian jankkaamisen. He tiesivät kyllä miten asiat olivat.

Mutta joulun lähestyessä epäusko alkoi hiipiä pieniin mieliin. Josko se joulupukki kuitenkin on olemassa? Jos ei usko joulupukkiin, saattaa jäädä ilman joululahjoja! Eikä siinä auttanut edes se, että yhdessä hankimme ja paketoimme kivoja lahjoja kavereille ja sukulaisille annettavaksi.

Kaikki huipentui aatonaattona. Matkalla mummolaan pysähdyimme Napapiirille ihastelemaan joulupukin pajakylää. Ja siellähän se joulupukki oli. Aivan ilmielävänä. Lasten kasvot loistivat onnesta: he olivat voittajia! He eivät olleet antaneet periksi äidin painostuksen alla. He olivat jaksaneet usko joulupukkiin.

Loppumatkalla autossa sain kuulla kunniani. Kuinka olin ollut väärässä ja koko syksyn törkeästi valehdellut heille, ettei joulupukkia muka ole olemassa. Mitäpä siihen oli sanomista.

Tässäkään muistossa lapset eivät tunteneet itseään huiputetuiksi, kun he aikanaan hyväksyivät joulupukin mukavaksi yhteiseksi saduksi. Sen sijaan närkästys ja mielipaha oli valtava, kun yritin ennenaikaisesti vierottaa lapsia joulun uskosta.


Haluan uskoa joulun ja elämän ihmeeseen

Mielessäni pyörii vielä kolmas tarina, jossa aikuinen ihminen haluaa uskoa tervehtymiseensä ja elämän jatkumiseen. Mutta koska uskossa on helpompi ja onnellisempi elää, uskokaamme lapsen lailla joulun ja elämän ihmeeseen.

Ei kommentteja