Odottavan aika on pitkä


Kohta on joulukuu ja saa avata ensimmäisen luukun joulukalenterista. Kyllä meillä onkin sitä odotettu.

Lapsen joululogiikkaa

On hurmaavaa seurata kuinka neljävuotias opettelee joulun traditioita. Edellisistä jouluista hän muistaa vain yksittäisiä asioita. No, tietysti joululahjat. Mutta muuten kaikki on uutta.

Viikonloppuna meilläkin satoi vähän lunta. Neljävuotias hihkui innoissaan ikkunassa. ”Äiti, ulkona sataa lunta. Joko nyt saa aukaista joulukalenterin ison luukun?” Lapsen logiikka on kyllä ihanaa. Lumi = Joulu = Iso luukku.

Kävimme myös keskustelua siitä, kuinka monta joulukalenteria hänelle hankitaan. Seitsemän kalenteria olisi kuulemma hyvä. Neljävuotiaan logiikalla joulu tulee sitä nopeammin mitä enemmän joulukalenterin luukkuja aukaisee. Sinänsä aika loogista.

Sairasta joulun odotusta

Viime vuonna odotin joulua yhtä kiihkeästi kuin lapsi. Kuljin marraskuun pimeydessä mielessäni joulun kynttilöiden lämmin kajo. Laskin viikkoja ja päiviä siihen, että olo helpottaisi. Jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan, jouluun mennessä pahin olisi takana.

Moneen kertaan oli usko joulun ihmeeseen kadoksissa. Välillä tuli mutkia matkaan ja seuraavia hoitoja piti siirtää viikolla eteenpäin. Aivan kamalaa! Huh, mikä helpotus!

Oli helpottavaa saada pieni hengähdystauko ennen seuraavia sytostaatteja. Minulla oli kuitenkin selkeä suunnitelma, jolla päästäisiin jouluun. Lisäviikot eivät sopineet tähän suunnitelmaan. Jos vain kävisin riittävän monta kertaa vapaaehtoisesti hakemassa puolentoista viikon kivut ja kuvotuksen aiheuttavat myrkyt, voisin laskeutua voittajana jouluun.

Selviäisin voittajana kamppailusta Minä vs. Sytot. Elämän suurimpien taisteluiden voittajasta ei sen sijaan voi tietää ennen kuin viimeisessä erässä. Mutta se meidän kaikkien on vain hyväksyttävä.

On kyllä melkoista masokismia puhua itsensä ympäri tilanteisiin, joista tietää aiheutuvan kaamea olo. Tokihan lauantaiaamunakin voi olla itseaiheutettu kuvotus, mutta siihen pääsääntöisesti liittyy hulvattoman hauska perjantai-ilta. Takuuvarmasta matalalennosta huolimatta lisäviikot hoitojen välillä saivat huolen pintaan. Mitä jos aika ei riitäkään? Mitä jos makaankin joulunpyhät puolikuolleena sohvan pohjalla.


Lopulta joulu koitti 

Viimeinenkin silmäripsi tipahti aattoaamuna. Joulusaunan lämmöstä piti nautiskella alalauteella. Makuaisti oli edelleen sekaisin ja jouluruoat maistuivat todella kummallisilta. Mutta mitä välii! Tonttulakki piilotti mukavasti kaljun ja joulun ihanat tuoksut hivelivät nenää, vaikka makunystyrät olivatkin sekaisin. Uuden vuoden koittaessa suunta oli vain ylöspäin.

Kyllä minä tänäkin vuonna odotan joulua. Välillä tuntuu, että joulun odottaminen on parasta. Ilmassa on salaisuuksia ja pientä jännitystä. Suunnitellaan joulunpyhien tarjoiluja. Lämmitellään glögiä ja nautitaan kynttilöiden hämystä. Ja tietysti odotetaan joulukalenterin isoa luukkua.

Ei kommentteja